Ketutus

Harvoin jouduin tilanteisiin, joissa joku toinen ottaa mua älyttömästi pannuun ja joista en pääse pois ilman turhautumisen tunnetta. Eilen sain kuitenkin sellasen luonneanalyysin itsestäni että v*tuttaa vähän vieläkin. Seuraa vuodatusta, lupaan etten harrasta vastaavaa pitkään aikaan, mutta nyt tekee mieli.

Kävin eilen mein koulun harjotteluista vastaavan open juttusilla. Oletin siis, että noi mun TYKSin tuuraukset kuittaa mun puuttuvan 2 kk:n työharjottelun. Tiesin, että niskaan saattaa tulla jonkin verran kritiikkiä (ko. kaverilla on ollut vähän persoonallinen tapa "kannustaa" opiskelijoita), mutta en kuitenkaan ihan eilisen kaltaiseen ryöpytykseen ollut varautunut.

Menin siis koululle ihan sillä asenteella, että ihan sama mitä sieltä tulee vastaan, kunhan saan vaan harjoittelupisteet irti. No, ekaks tää ope piti valehtelematta kymmenen minuutin monologin siitä, että ajattelee nyt vaan mun parasta sanoessaan, ettei TYKSin paikka ole tarpeeksi haastava työ tradenomille. Mä en ole kuulemma halunnut haastaa itseäni tarpeeksi, ja samalla viestitän, etten ole saanut näistä opinnoista kovinkaan paljoa irti. Lisäksi harjoittelu on kuulemma mun murheista tällä hetkellä pienin; enemmän mun pitäis olla huolissani siitä, saanko työpaikan valmistuttuani.

Erehdyin sitten kertomaan, että oon hakenut poliisikouluun, ja että joka tapauksessa olisi tarkoitus opiskella lisää. Siitä seurasi toinen kymmenen minuutin monologi siitä, miten hierarkinen poliisiorganisaatio on, ja mä oon automaattisesti siellä pohjakerroksessa siksi, että oon nainen. Mähän en kuulemma mitenkään miehille pärjää fyysisesti, "ethän sä penkistä nosta montaa sataa kiloa" (kaikki miespoliisit ilmeisesti nostaa). Mun ongelmana on se, että mun työkokemus koostuu pääasiassa fyysisistä töistä, vaikka mun "pitäis pyrkiä esittämään olevani älykäs." Kysyin, että kuvastaako keskeneräinen tutkinto miten kovasti mun älykkyyttä. Lisäksi suuri ongelma oli se, etten oo aiemmin kertonut näistä suunnitelmista kyseiselle opelle, jonka olen siis tavannut kerran aikasemmin; olisin voinut suorittaa harjoitteluni vartiointiliikkeessä, poliisilaitoksella tai vaikka Brysselissä, jotta saisin arvostusta sitten poliisikoulussa. Joku "onnekas" oli kuulemma suorittanut työharjoittelunsa maaherran autonkuljettajana.

Olen kuulemma myös kunnianhimoton, ja tällä asenteella en ikinä tuu pärjäämään poliisina. Niin joo, ja "monet naisethan haluavat poliisiksi vain koska se kuulostaa hienolta, noh, nehän tietenkin varmaan karsitaan nopeasti pois. Mutta tämä tuntemani naispuolinen poliisi työskentelee rikospuolella kirjaamistehtävissä, sellastahan säkin voisit ajatella. On kuulemma viihtynyt."


Pari pointtia:

a) "Moi, onko Securitaksella? Mä oon IB-tradenomi, haluisin teille kahden kuukauden harjoitteluun. ...haloo?" -> mitä tehtäviä turvallisuusalan firmoilla on tradenomeille? Sitä paitsi, jos mun turvallisuus olisi mitenkään jonkun tradenomin varassa, saattaisin olla vähän huolissani.

b) "Moi, mä suorittaisin mun työharjoittelun poliisiylijohtajan autonkuljettajana. ...mitä sä naurat?" -> mä voin opetella ajamaan muuallakin, ajotaito ei tee musta parempaa tradenomia.

c) Viime keväänä viedessäni ekan harjoittelusopparini kyseiselle opelle, ainoa asia mistä tuli sanomista oli se, etten saa palkkaa vaikka teen fyysistä työtä. Lisäys: fyysistä työtä, josta edellinen (miespuolinen, btw) harjoittelija sai lähtöpassit kesken harjoittelujakson.

d) Mitäs jos en pääsekään poliisikouluun? Tai olisin muuttanut mieleni opiskeluaikana uravalintaani koskien? Millasiin tradenomitehtäviin olisi ollut hyödyksi, jos olisin ajanut viisi kuukautta poliisiylijohtajan tms. autoa?
-> kysyessäni tätä opeltamme, hän palasi taas monologiin nro.1: sulla ei ole kunnianhimoa.

e) "Ei ole vielä myöhäistä vaihtaa harjoittelupaikkaa" -> mitä hittoa, aloitan kahen viikon päästä duunin, jota jatkan koulujen alkuun asti. Mihinkäs väliin ajattelit, että mä tungen sen "paremman" harjoittelun?

Seuraavaksi tää ope totesi, ettei aio hyväksyä mun harjoittelua sellaisenaan. Siinä vaiheessa tarkensin, että S sai suorittaa koko harjoittelunsa kyseisessä työtehtävässä. "Oikeasti, olenko mä mennyt sellaisen virheen tekemään? Pitäisikö mun nyt toistaa tää virhe sun kohdalla?" Öö, mikä virhe? Valmistunut opiskelija sai alansa töitä harjoittelupaikastaan, on muuten aika kammottava virhe. Mun pitäisi kuulemma ottaa mallia eräästä luokkatoveristani, joka "haki sataan paikkaan ja on nyt FinProlla harjoittelussa. Hänellä oli kunnianhimoa, hän päätti mennä FinProlle." Eli yks paikka sadasta otti hänet töihin, se on kunnianhimoa? Just. No, mut mun olisi kuitenkin pitänyt ottaa yhteys TYKSin turvallisuuspäällikköön, ja sopia lisätehtävistä.

Siinä vaiheessa sitten totesin, että oon menossa tekemään sijaisuuksia kesäksi kahdeksi kuukaudeksi; mulla riittää töitä muutenkin, eikä siinä vaiheessa muutenkaan ruveta haalimaan mitään ylimääräisiä tehtäviä (joita ei varmasti edes ole). Mieluummin sitten teen harjoittelun jossain muualla, ja tähän päätökseen sisältyy se riski, että mun tutkinto jää kesken. Kysyin myös, onko edellisiä opiskelijoita todella ollut harjoittelijoina vartiointiliikkeissä; "on, toki!" -> ja äkkiä seuraava aihe puheeksi. Mun pitäisi nyt ottaa kahden viikon aikalisä ja miettiä asiaa uudelleen, kun poliisikoulusta on tullut tieto sisäänpääsystä.

Sitten sivuttiin nopeasti mun suunnitelmaa B: liikunnanohjausta. Tietenkin kyseisellä opella oli pino ehdotuksia, miten saisin "esimakua" alasta. Kun totesin opiskelleeni viime syksynä 30 opintopisteen verran tätä esimakua, aihe vaihtui yllättävän nopeasti.

Loppujen lopuksi, n. 40 minuutin kädenväännön jälkeen mun harjoittelu hyväksyttiin nykyisellään. Avauduin koululta lähdettyäni puhelimessa S:lle, oikeasti turhautti ihan simona. Joku, joka ei tiedä musta mitään, tulee kertomaan mikä on mulle parasta. Eniten mua ottaa päähän tieto siitä, etten ole ainoa ketä on kyseisessä toimistossa tylytetty; mä tunnen itseni, ja saan kyllä laitettua nopsaa tän jutun omaan arvoonsa. Entäs jos joku muu ei pysty, ja alkaa elämään jonkun toisen arvojen mukaan? Mitä vikaa on näissä "normaaleissa" ammateissa? Joo, itsekin haluan haasteellisen duunin joka tekee mut onnelliseksi, mutta oon 23-vuotias; työ ei ole ollut mun elämän prioriteetti numero yksi missään vaiheessa, eikä todennäköisesti ainakaan hetkeen tule olemaan. En vaan jaksa uskoa, että se on sen arvoista. Jos jotkut ei kunnioita mua siksi, että teen työtä joka tuntuu mulle sopivalta, ei tarvii kunnioittaakaan.

Noniin, ei mulla muuta :D Lupaan, mä oon nyt over this. ...okei vähän ehkä avaudun vielä S:lle kohta kun näen sen.


Ansu