Meillä on koulussa meneillään kasvatustieteiden kurssi, ja sen aikana ollaan puhuttu paljon oppimisesta. Tänään yks luokkakaveri kertoi tunnin alussa luki-häiriöstään, jonka vuoksi hänellä on nimenomaan hankalaa hahmottaa asioita kokonaisuuksina (kirjallinen tai suullinen ilmaisu ei siis tuota vaikeuksia). Tämän "avautumisen" tarkoituksena oli lähinnä kertoa meille muille, miten me saatais opetettua toisiamme siten, että kaikki oppisimme mahdollisimman paljon. Kotiin päästyäni aloin kelailla asiaa.
Ensinnäkin, mulle teki hyvää kuulla tästä hahmottamisvaikeudesta. Tiesin kyllä jo tästä luki-häiriöstä, mutten sen laadusta. Itelläni ei oo ikinä ollut mitään oppimisvaikeuksia; opin lukemaan neljävuotiaana, luen edelleen useina päivinä viikossa (muita kun koulukirjoja), ja yo-kirjoituksiinkaan en lukenut kertaakaan yhdenkään aineen kirjoja läpi (ja silti se c oli huonoin arvosana todistuksessa). En myöskään muista, koska viimeksi olisin kunnolla lukenut tenttiin, mä vaan muistan asioita tunneilta ja omista vapaaehtoisista tiedonhauistani. Molemmilla broideilla (tai ainakin pikkubroidilla) on sama juttu, niille jää teksti tosi helposti päähän. Mulle on tosi vaikeaa käsittää, että kaikille se ei oo yhtä helppoa. Toki tiedän, että ihmiset oppii asioita monin eri tavoin, toiset kuulemalla, toiset tekemällä, mutta silti...
Sit rupesin kelaamaan, että minkä verran erityisjärjestelyjä mein koulutusasteella tulis näiden juttujen suhteen tehdä. Tottakai soveltuvuutta testataan jo pääsykokeissa, mutta pitäisikö niistä selvinneiden olla jo samalla viivalla? Meille on koko vuoden painotettu, että meitä halutaan valmistaa työelämää varten; otetaanko tällaiset ominaisuudet huomioon työpaikoilla, vai rajoittavatko ne nimenomaan sopivien työpaikkojen määrää? Tiedän, että tämä luokkakaverini haluaa opettajaksi. En epäile hetkeäkään, etteikö kyseinen mimmi olisi loistava ope. Musta on muutenkin tärkeää, että opettajien joukosta löytyy paljon erilaisia persoonia omine ominaisuuksineen ja kummallisuuksineen, sillä varmasti pienten lasten kohdalla suvaitsevaisuus ja elämänkatsomus laajenee, jos "kummallinen" opettaja onkin lopulta ihan normityyppi. Eniten mua vaan mietityttää opintoura ennen opettajaksi pääsyä; ammattikorkeakoulu on kuitenkin aika lastenleikkiä, noin niinku vaativuudeltaan. Tai toisaalta, mistä mä tiedän? Tuntuuko vaan musta siltä, vai sanoisinko samaa yliopisto-opinnoista?
Samalla mietin myös, miks mä en oo ikinä panostanut läksyihin tai koulutehtäviin. Kuitenkin luen ihan simona muita kirjoja, ja asiat kyllä jäis helposti mieleen. Lukion vikana vuonna yhdessä jaksossa kokeilin panostamista, ja tuloksena oli neljä kymppiä (yhdestä aineesta tuli "vaan" ysi). Enkussa mä oon aina ollut maksimissaan kasin oppilas, ja nyt mulla on enkunkielinen amk-tutkinto suoritettuna. Miks? No, mä vaan mieluummin käytän vapaa-aikani itseäni kiinnostavien juttujen tutkimiseen, harrastuksiin, musiikin kuunteluun, ja tarkkailuun, että mun läheisillä on kaikki hyvin. Ne nyt vaan on mulle paljon tärkeämpiä asioita kun ne kympit. Böörn autti ja läheisten pahoinvointi ei oo niiden arvosta, menestyminen ei oo siitä yhdestä tai kahdesta numerosta kiinni.
Kielten opiskeluista vielä; vihaan useimpien opettajien kielioppi- ja sanastopainotteista opetusta. Ilmankos suomalaiset ei uskalla puhua vieraita kieliä, kun niitä opetellessa tulee samantien noottia jos sanajärjestys tai prepositio on vähän väärä. Kaikki ymmärtää, jos vaan uskaltaa puhua! Ja jos sanoja opettelee irrallisina listoina, ne ei ainakaan mun päähän jää aktiiviseksi sanastoksi.
Semmosta avautumista.
Tänään oli ihan hyvä päivä tonne kello kahteen saakka. Sit iski armoton vittuuntuminen ja turhautuminen. Mut onneks vaan yhtä ei-niin-tärkeää asiaa kohtaan.
Huomenna ois turnauspäivä, jee!
Ansu